Suomeen ehdotetaan jälleen mallia, jossa nykyiset hyvinvointialueet korvattaisiin viidellä suuralueella yliopistosairaaloiden ympärille. Ajatus kuulostaa houkuttelevalta: hallintoa vähemmän, organisaatiot suurempia ja päätöksenteko keskitetympää.
Keskustelusta puuttuu yksi olennainen kysymys. Ovatko hyvinvointialueiden rahoituksen perusteena olevat tiedot aidosti vertailukelpoisia?
Rahoitus perustuu suurelta osin rekistereistä laskettuihin tarvekertoimiin. Mitä sairaammalta väestö rekistereissä näyttää, sitä suuremman osuuden alue saa yhteisestä rahoituksesta. Malli toimii vain, jos rekisterit mittaavat palvelutarvetta samalla tavalla koko maassa.
Tuoreet analyysit herättävät epäilyksiä tästä oletuksesta. Vuonna 2025 vain pitkäaikaisdiagnoosin perusteella rahoitukseen vaikuttavia tapauksia oli alueesta riippuen 20-438/ 1000 asukasta. Ero on yli kaksikymmenkertainen. Ei ole totta, että suomalaiset sairastaisivat verenpainetautia, uniapneaa, nivelrikkoa ja muita pitkäaikaissairauksia näin eri tavoin pelkän asuinpaikan perusteella.
Uskottavampi selitys on, että tiedot kirjautuvat ja välittyvät kansallisiin rekistereihin eri tavoin. Joillakin alueilla pitkäaikaisdiagnoosit näkyvät rekistereissä kattavammin kuin toisilla. Tällöin rahoitus ei seuraa pelkästään palvelutarvetta, vaan myös sitä, kuinka hyvin tieto näkyy järjestelmissä.
Kyse ei ole teknisestä yksityiskohdasta vaan rahasta. Hyvinvointialueiden rahoitus on nollasummapeli: yhden alueen hyöty on pois toiselta. Jo yhden prosentin muutos terveydenhuollon tarvekertoimessa merkitsee Keski-Suomen kokoisella alueella arviolta noin kuuden miljoonan euron muutosta vuodessa.
Samaan aikaan Kelan rekisterit käyttäytyvät huomattavasti vakaammin. Lääkekorvaukset ja erityiskorvausoikeudet perustuvat samoihin sääntöihin kaikkialla Suomessa. Jos erot johtuisivat todellisesta sairastavuudesta, niiden pitäisi näkyä samalla tavalla myös Kelan aineistoissa.
Tästä herää väistämättä kysymys: mittaavatko nykyiset tarvekertoimet palvelutarvetta vai tietojärjestelmien ja kirjaamiskäytäntöjen eroja?
Juuri tässä viiden hyvinvointialueen mallin perustavanlaatuinen virhe tulee näkyviin. Malli lähtee oletuksesta, että nykyiset rahoitustiedot ovat riittävän oikeita ja vertailukelpoisia. Mutta jos näin ei ole, alueiden yhdistäminen ei korjaa ongelmaa. Se lukitsee nykyiset erot uuden järjestelmän perustuksiin.
Siksi keskustelu viidestä hyvinvointialueesta alkaa väärästä päästä. Ensin pitäisi varmistaa, että rahoitus perustuu mahdollisimman yhdenmukaisesti palvelutarvetta kuvaaviin tietoihin. Vasta sen jälkeen voidaan arvioida, kuinka monta hyvinvointialuetta Suomi tarvitsee.
Muussa tapauksessa vaarana on, että emme korjaa epäoikeudenmukaisuutta vaan teemme siitä pysyvän osan uutta järjestelmää.
Joonas Könttä
Kansanedustajaehdokas (Kesk.)
Mauno Vanhala, aluevaltuutettu (Kesk.)
Professori (emeritus)
