Moni toivoo, että arjen lähipalvelut pysyvät kunnossa: koulut, liikunta- ja kulttuuripalvelut, tiet, kaavoitus, työpaikat. Omien kuntiemme arki nojaa kuitenkin yhä vahvemmin valtion rahoitukseen ja juuri siinä kohtaa järjestelmä pettää.
Kuntien valtionosuusjärjestelmä on pahasti vinossa. Se ei tasaa eroja reilusti, vaan ohjaa rahaa tavalla, joka suosii varakkaita etelän suuria kaupunkeja. Lopputulos on keskisuomalaisesta näkökulmasta nurinkurinen: me maksamme etelän viulut, vaikka tarve olisi täällä.
Keski-Suomessa noin puolet kunnista on “saamapuolella”, yhteensä reilut 9 miljoonaa euroa. Toinen puolikas on maksajan roolissa vajaat 50 miljoonaa euroa. Maakuntamme maksaa siis nettona lähes 40 miljoonaa euroa tulonsiirtoina etelän rikkaille kaupungeille, kuten Helsingille ja Espoolle.
Tämä ei ole vain taulukkolaskentaa. Se on pois koulujen ryhmäkoista, teiden kunnosta, kirjastojen aukioloista ja siitä, onko kunnalla varaa investoida tulevaisuuteen vai pelkkään selviytymiseen.
Uudistus luvattiin ja valuvika piti korjata, mutta ei saatu aikaiseksi. Ja siksi kunta- ja aluetason päättäjät joutuvat yhä useammin valitsemaan ruton ja koleran välillä: leikataanko palveluista vai lykätäänkö investointeja. Kiristetäänkö veroja vai hyväksytäänkö velka. Tätä valintaa ei pidä sysätä kuntapäättäjien syyksi. Ongelma on rakenteissa ja vastuu niiden korjaamisesta on eduskunnassa.
Kansanedustajan tärkein tehtävä on hoitaa oman maakunnan asioita. Siinä onnistuminen mitataan aina vaaleissa: paraniko suunta vai jäikö kaikki ennalleen? Ja kun ei parantunut, miksi jatkaa samalla kaavalla?
Albert Einsteinille usein osoitettu ajatus sopii tähän liiankin hyvin: “Hulluuden määritelmä on tehdä sama asia yhä uudelleen ja odottaa eri lopputulosta.”
Keski-Suomi ansaitsee reilumman rahoituksen. Ja edunvalvonnan, joka myös tuottaa tuloksia.
*Kirjoitus on julkaistu Viitasaaren Seudussa
