Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak esitti Helsingin sanomissa29.12., kuinka Suomi voisi olla sotilaallisen iskun ensimmäinen kohde. Kirjoitus on ajatuksia herättävä ja tuo esiin ennen kaikkea uuden mahdollisen skenaarion – olkoon se realistinen tai ei. Mielenkiintoisempaa kuin kirjoitus, on ollut siihen liittyvä keskustelu.
Siinä missä Salonius-Pasternakin kirjoitusta on kehuttu, on sitä myös haukuttu. Kirjoitusta pidetään joko hyvänä, tai se on yksinkertaisesti väärä.
Esimerkiksi talouspolitiikassa eri tavalla ajattelevat vertailevat monesti näkemyksiään, esittävät omia vaihtoehtojaan. Tämä on melko normaalia julkista debattia, mielipiteiden ja ajatusten vaihtoa. Sen sijaan Ukrainan kriisistä lähtien käydyssä ulkopoliittisessa keskustelussa on vallinnut erilainen ilmiö.
Ominaista tämänhetkisessä ulkopoliittisessa keskustelussa vaikuttaakin olevan mielipiteiden luokitteleminen oikeiksi ja vääriksi – mustaksi ja valkoiseksi. Suhtautuminen riippuu tulkitsijan omasta näkökannasta. Venäjän intressit huomioiva puheenvuoro tyrmätään nopeasti suomettuneeksi, paluuksi 70-luvulle. Vastaavasti positiivinen maininta NATO:sta leimataan Venäjän peloksi. Oma tulkintani on, että NATO:n kannattajia ei luokitella siinä määrin, mitä Venäjän ymmärtäjiä luokitellaan.
Esimerkiksi pääministeri Alexander Stubb on kunnostautunut luokittelemaan erilaisia näkökulmia tarjoavia joko uudistajiin tai menneisiin aikoihin nojaaviin. Välimallia hän ei näe.
Uskallan väittää, että Suomessa vallitsee edelleen melko vahva yhtenäinen konsensus maan ulkopolitiikassa. On myös erittäin tervettä, että tämän ulkopolitiikan toteuttamisen keinoista käydään julkista keskustelua. Tähän meillä on täysi vapaus, eikä erilaisia näkökulmia tule heti tyrmätä, vaikkeivat ne edustaisikaan omaa maailmankatsomusta.
