Suomi on suuri ja harvaan asuttu maa. Monelle meistä oma auto on kaikkein tärkein liikkumisväline. Keskustelu autoilusta saa aika-ajoin valtavat mittasuhteet, joissa autoilijoita syyllistetään syyttä. Todellisuudesta on vieraannuttu, jos polkupyöräilyllä kuvitellaan korvattavan useiden kilometrien työ- ja kauppamatkat keskellä kylmintä talvea tai loskaisinta syksyä.
Suomessa ajetaan keskimäärin noin 12 vuotta vanhoilla autoilla. Hallituksen nyt esittelemä määräaikainen romutuspalkkio mahdollistaa yksityishenkilöille romutuspalkkion vanhan romutettavan auton korvaamiseksi uudella autolla.
Romutuspalkkiota on käytetty Suomessa tutkitusti toimivasti aiemminkin autokantaa uudistavana toimenpiteenä. Esitys on myös kädenojennus koronasta kärsivälle autokaupalle. Lähtökohtakin romutuspalkkiossa on kunnossa: kannustaa, eikä kurita.
Kaikilla ei kuitenkaan ole varaa uuteen autoon. Esityksen eduskuntakäsittelyssä on syytä pohtia, voisiko romutuspalkkion hyödyntää myös muutaman vuoden vanhoihin, käytettyihin autoihin. Ne olisivat huomattavasti turvallisempia ja kuluttaisivat vähemmän kuin yli 10 vuotta vanhat autot. Samalla myös käytettyjen autojen kauppa saisi lisävauhtia.
Kyse onkin siitä, että autamme heitä uusimaan autonsa, jotka niin voivat tehdä. Autokannan uusiminen ei myöskään ole ristiriidassa autoiluharrastuksen kanssa.
Ajoipa sitten uudehkolla tai vanhemmallakin autolla, hallituksen ennätyssuuret panostukset tiestön kuntoon ja sen parantamiseen tulevat tarpeeseen. Suunta on nyt vihdoin oikea, kun teitä laitetaan kuntoon.
Mitä paremmassa kunnossa tiemme ovat, sitä vähemmän vaurioituvat autot ja sitä matalammat ovat liikkumisen ja kuljetusalan kustannukset. Riippumatta auton iästä.
Yksityisteiden rahoituksesta on sen sijaan oltava huolissaan. Hallitus myöntää lisärahoitusta yksityisteille, mutta yhä useampi kunta leikkaa vapaaehtoisia tukiaan. Tämä on kuin hölmöläisen peitontekoa. Ratkaisut tältä osin ovat kunnissa, joissa toivottavati tehdään fiksuja päätöksiä.
*Kirjoitus on julkaistu Sisä-Suomen Sanomissa
