Suomen terveydenhuollon nykytilanne ei mairittele. Terveydenhuoltomme rahoitus on ollut vuosia liian matalalla tasolla ja erityisesti perusterveydenhuollosta on leikattu liikaa.
Erilaisista järjestämismalleista voi kiistellä loputtomiin, mutta nykytilannetta ne eivät muuttaisi: väestömme vanhenee ja hoivan tarve lisääntyy. 1990-luvulta lähtien tehtyjä säästöjä emme voi perua, mutta tulevaisuuteen voimme vaikuttaa.
Laaja asiantuntijoiden enemmistö on yhtä mieltä siitä, että nimenomaan perusterveydenhuoltoon tulisi panostaa. Omalääkärimalli olisi tässä työssä avainasemassa, sillä koko malli perustuu lääkärin ja potilaan jatkuvalle hoitosuhteelle, jonka puolesta on vahva tieteellinen tutkimusnäyttö.
Jatkuvalla hoitosuhteella saadaan parempia hoitotuloksia, erikoissairaanhoidon tarve on pienempi, kustannukset laskevat ja kuolleisuus on matalampi.
Esimerkiksi yleislääketieteen professori Juha Auvinen on arvioinut, että omalääkärimallilla voitaisiin säästää satoja miljoonia euroja. Lääkäriliiton politiikan toimialan johtaja Jukka Mattila kannatti Lääkärilehdessä (12.2.) omalääkärimallia voimakkain sanankääntein todeten, että myös ammatinharjoittajuuteen perustuva omalääkäritoiminta on mahdollistettava, mikäli omalääkärimalli ei kaikilta osin tai kaikkialla olisi toimivin malli.
Mattilan esitys lainsäädännöllisten esteiden poistamisesta ammatinharjoittajuuteen perustuvalta omalääkäritoiminnalta on kannatettava.
Omalääkärimallin vastustajia ei ole juurikaan ilmaantunut.
Petteri Orpon (kok.) hallitusohjelmassa on kirjaus, jonka mukaan hoidon jatkuvuuden vahvistamisessa hyödynnetään omalääkärimallia. Hallitusohjelman kirjausta on syytä viedä käytäntöön samalla kun perusterveydenhuoltomme resursseista huolehditaan.
Omalääkärimalli ei ratkaise mitään, jos resursseista ei huolehdita. Lääkäriliiton mukaan kestävä potilasmäärä omalääkäriä kohden olisi korkeintaan 1 200 asukasta ja selvää on, että rahoituksella on tämän toteutumisessa selkeä syy-yhteys.
Meillä Keski-Suomessa hyvinvointialue on strategiassaan sitoutunut vaikuttavien toimien ja menetelmien käyttöön. Kysyä sopiikin, miksi hyvinvointialue ei ole ryhtynyt toimiin tieteellisesti vaikuttavaksi todistetun toimintamallin käyttöönotossa.
Nyt käytössä olevan tiimimallin vaikuttavuudesta ei omalääkärimallin kaltaista tieteellistä näyttöä löydy, ei ainakaan vastaavissa määrin. Erityisesti väestötason terveysvaikutusten osalta näyttö on vähäistä.
Kun mietimme terveydenhuoltomme nykytilaa, nopeita ratkaisuja ei juuri ole. Tutkittua tietoa sen sijaan on riittävissä määrin, jotta voimme tehdä parhaaseen tietoon nojaavia päätöksiä.
Omalääkärimallin puolesta puhuu tieteellinen näyttö. Suotavaa olisi, että mahdollisimman moni hyvinvointialue siirtyisi tukemaan omalääkärimallia – Keski-Suomi mukaan lukien.
