Pian eduskuntavaalivoiton varmistumisen jälkeen tuleva pääministeri Juha Sipilä (kesk.) julisti, että kaikki joutuvat kantamaan vastuuta. Syynä on Suomen poikkeuksellisen heikko taloustilanne. Itse asiasta on helppo olla Sipilän kanssa samaa mieltä. Keskustajohtoinen hallitus aloittaa työnsä suurten taloudellisten ongelmien keskellä.
Ongelmallista kuitenkin on, että käytännössä suunnitellut leikkaukset koskettavat karvaimmin pienituloisia: eläkeläiset, lapsiperheet, työttömät, opiskelijat ja sairaat ovat joutumassa hallituksen politiikan maksumiehiksi. Sen sijaan ylemmissä tuloluokissa kiristyksiä on joko vähän tai ei lainkaan. Sipilä kylläkin vetosi hyväosaisiin, jotta nämä vapaaehtoisesti kantaisivat kortensa kekoon. Sipilän pyyntö on todennäköisesti vilpitön, mutta ajatus vapaaehtoisuuteen perustuvasta taakanjaosta istuu hyvin huonosti perinteiseen suomalaiseen ja pohjoismaiseen malliin.
Ihmisten oikeustaju on koetuksella tilanteessa, jossa heikoimmat joutuvat antamaan vähästään, mutta etuoikeutetulla väestönosalla taakankantaminen perustuu omaan harkintaan. Pitkäaikainen keskustavaikuttaja Seppo Kääriäinen esitti kysymyksen, pitäisikö suurituloisten verotusta vielä tarkistaa ylöspäin. Ajatus on kannatettava ja keskustan arvojen mukainen. Hallituksen olisi nyt annettava kansalaisille oikeudenmukaisuuden ja kohtuullisuuden viesti. Oikeudenmukaista taakanjakoa ei voi jättää vain hartaiden pyyntöjen varaan.
Hallitusohjelmassa on myös lukuisia hyviä kirjauksia, muiden muassa koskien aluehallintoa ja sotea (ks. aiempi blogini aiheesta), perustulokokeilua, työn ja yrittäjyyden kannustavuutta sekä ylenpalttisen byrokratian ja sääntelyn purkamista. Erityisesti koulutus- ja sivistyspolitiikassa, sekä sosiaalipuolen asioissa hallitus ja keskusta ovat kuitenkin vaarallisilla vesillä. Haluaako yli sata vuotta vanha kansanliike todella luopua asemastaan vahvana sivistyspuolueena, joka puolustaa yhteiskunnallista kohtuullisuutta ja oikeudenmukaisuutta?
