EU:n ulkopolitiikasta

Euroopan unionin yhteinen ulkopolitiikka on mielenkiintoinen kokonaisuus, jonka roolista ja merkityksestä keskustellaan aika-ajoin myös meillä Suomessa. Yleensä keskustelu kiihtyy, kun EU on epäonnistunut yhteisessä ulkopolitiikassa. Onnistumisia nostetaan harvemmin esille.

EU:n yhteisen ulkopolitiikan asema kasvoi merkittävästi kun Lissabonin sopimuksen jälkeen EU:lle muodostettiin Euroopan ulkosuhdehallinto (EUH) ja sille nimettiin korkea edustaja. Brittiläisen Catherine Ashtonin jälkeen korkeana edustajana ja komission varapuheenjohtajana aloitti italialainen Federica Mogherini vuonna 2014. Hänen katsottiin Ashtonia paremmin huomioivan myös ”perinteisiin länsivaltioihin” kuulumattomat maat ja ainakin omien huomioideni mielestä Mogherini on toiminut ennakko-odotusten mukaisesti. Hän on ottanut vahvan roolin ja hänen asemansa on EU-hierarkiassa myös käytännössä korkea.

Ukraina on selkeä epäonnistuminen EU:n yhteisessä ulkopolitiikassa. Sen sijaan myös onnistumisia on.

Iranin ydinsovussa EUH toimi aktiivisesti yhdessä muiden kansainvälisten toimijoiden kanssa. Bosnia ja Hertsegovinassa tapahtunut positiivinen kehitys on mahdollistanut sen jättää EU-jäsenhakemus. EU on osallistunut aktiivisesti Kolumbian rauhanneuvotteluihin, joissa Mogherini on profiloitunut. Pariisin ilmastosopimusneuvotteluissa EU:n yhteinen ulkopolitiikka oli tärkeässä osassa neuvottelutuloksen aikaansaamiseksi.

On selvää, että Euroopan unionin ulkopolitiikalla ei ole samanlaista asemaa kuin esimerkiksi Yhdysvalloilla tai Venäjällä. EU:lla ei ole sotilaallista ulottuvuutta ja tämä muuttaa luonnollisesti myös ulkopolitiikan keinovalikoimaa. Tämä näkyy esimerkiksi Syyrian tilanteessa, jossa Venäjällä ja USA:lla on sotilaallinen läsnäolo. EU:n yhteistä ulkopolitiikka ei kuitenkaan sovi vähätellä. Uskoakseni EU-jäsenvaltioiden keskinäinen koordinaatio tulee kasvamaan erityisesti YK:ssa tulevina vuosina.

Suomen kannalta EU:n yhteinen ulkopolitiikka on lisä ulkopolitiikan työkalupakissa. Se luo edellytykset olla osallisena ulkopolitiikan asioissa, joissa meillä muuten olisi pienenä valtiona mahdotonta olla mukana, mutta jonka vaikutukset me kuitenkin kokisimme. Tästä esimerkkinä on Syyria ja Lähi-idän tilanne, jonka vaikutukset me koemme. Näissä neuvotteluissa meillä ei olisi mitään sijaa oman ulkopolitiikan kautta, mutta EU:n kautta se on mahdollista.

Se, kuinka Suomi onnistuu tai ei onnistu vaikuttamaan EU:n ulkopolitiikkaan on sitten kokonaan toinen juttu. Parantamisen varaa olisi aikalailla, mutta siihen me voimme edes pyrkiä nykyisen järjestelmän sisällä. Ilman EU-ulkopolitiikkaa kun meillä ei olisi mitään sananvaltaa.